Historia
Seuraava teksti on osa Paimion VPK:n 1986 julkaistusta historiikista.
100 vuotta vapaaehtoista palokuntatyötä Paimiossa
Paimiossa oli vuosisata sitten mm. eräitä virkamiehiä jotka olivat tutustuneet Turun VPK:n toimintaan ja puuhasivat vastaavanlaista Paimioon. Perustaminen oli kuitenkin kovin vaikeaa, sillä valvovat piirit katsoivat näitä hankkeita kovin epäilevästi, jopa epäsuopeasti. Syynä olivat järjestetyt harjoitukset ja järjestetty toiminta yleensä. Vain Paimion Edistysseura-nimellä tapahtuva toiminta sallittiin viranomaisten taholta. Tähän sisältyi maanviljelystä koskeva ammatillinen toiminta ja myöhemmin Nuorisoseuran nimellä jatkunut valistustoiminta.V.1886 vahvistettiin kuitenkin VPK:n ensimmäiset säännöt ja toiminta alkoi. Muistitietojen mukaan alkuaikojen toiminta oli varsin hajanaista ja kulkuvälineitten puuttuessa apu kauemmaksi oli hyvinkin hidasta. Kaluston teho oli melkoisen olematonta ja useinkin kävi niin, että palokunnan saapuessa palopaikalle tuho oli jo tapahtunut. Rahallisesti eivät palot merkinneet suuria tappioita, sillä rakennukset olivat kehnoja ja irtaimisto vaatimatonta. Kaikkensa menettänyt oli tyytyväinen pieneenkin apuun. Turun alueen maalaiskunnista Paimio lienee kuitenkin ensimmäisiä VPK:n toimialueita.
Vaikka alku olikin vaikeaa, henki kuitenkin säilyi ja vahvistui ja palokunta vakiinnutti asemansa kunnassa. Palokunnan toiminnasta on kirjoitettu historiikki palokunnan täyttäessä 75 ja 90 vuotta, joten keskitymme tässä vain viimeiseen vuosikymmeneen. Koko 100-vuotta löytyy kuitenkin samoissa kansissa.
1925 hankittu moottoriruisku autokorjaamon hinausauton perässä. Osuuskaupan auto oli yleensä vetoautona. Kuvassa oleva rakennus on edelleen tunnistettavissa Paimion keskustassa. Myös pumppu on tallella, se kunnostettiin käyntikuntoon 80-luvulla.
Järjestetty palosammutustyö Suomessa
Vielä viime vuosisadan alussa oli palosammutustoiminta silloisessa Ruotsi-Suomen valtakunnassa varsin alkeellista. Suuret kaupunkipalot Ruotsissa ja Norjassa olivat aikaansaaneet, että 1700-luvulla annettiin paloasetus. Kaupunkikunnat oli jaettava paloruotuihin, joiden jäsenet olivat velvollisia ottamaan osaa tulipalojen sammuttamiseen. Maaseudulla oli sammutustoiminta sen sijaan olematonta. Suurta vahinkoakaan ei tosin palon sattuessa voinut tulla, sillä rakennusten ja irtaimistojen arvot maaseudulla olivat vähäiset. Kaupunkien palosammutustoiminnassa olivat suurina häiriön tuottajina varkaat ja rosvot, joita viranomaiset eivät omin voimin pystyneet karkottamaan palopaikalta. Omaisuuden suojaamiseksi näitä ylimääräisiä vahingontuottajia vastaan koottiin palopaikoilla kaikkiin kansanluokkiin kuuluvia miehiä vapaaehtoisina joukkoina vartioimaan pihoille ja teille kannettua omaisuutta. Järjestely osoittautui hyväksi. Näin muodostettua apujoukkoa alettiin käyttää hyväksi myös sammutustyön lisävoimina. Ajatus vapaaehtoisesta palosammutustyöstä oli herätetty.
Turun VPK
Turun suuri palo v.1827 syyskuun 4-5 pnä aukaisi kaupungin asukkaiden silmät näkemään, kuinka puutteellisia tulensammutusta varten varatut laitteet olivat ja kuinka hapuilevaa oli koko sammutustoiminta. Kului kuitenkin vielä vuosikymmen turkulaisten yrittäessä tuhkasta ja raunioista rakentaa itselleen uutta kaupunkia. Keväällä 1838 julkaisi turkulainen apteekkari Erik Julin sanomalehdessä kirjoituksen "Sananen vapaaehtoisen palokuntain järjestämisessä Suomessa". Samana vuonna hän kutsui kokouksen Kupittaan kaivosaliin pohtimaan kysymystä vapaaehtoisen palokunnan perustamisesta Turkuun. Aloite sai osakseen yksimielisen kannatuksen ja jo kokoustilaisuudessa palokuntaan liittyi lukuisia turkulaisia niin virkamiesten kuin käsityöläisten ja talonomistajienkin joukosta. Vihollinen -tulipalo- oli kaikille yhteinen.
28.8.1838
Tästä kokouksesta voidaan katsoa vapaaehtoisen palokuntatoiminnan maassamme alkavan. Lähimpänä vuosikymmenenä perustettiin palokuntia muihin kaupunkeihin eri puolille maata ja ajatus alkoi saada kannatusta myös maaseudulla.
Palokuntatyö Paimiossa, alkuvuodet
Paimion palokunnan perustamisvaiheista ei ole tarkkoja tietoja, koska pöytäkirjoja ei näiltä ajoilta löydy. Ehkä niitä ei ole kirjoitettukaan, koska kaikenlainen seuratoiminta oli viime vuosisadan loppupuolelle kovin vaikeata valtion taholta seuratoimintaan kohdistetun valvonnan ja painostuksen vuoksi. Maakunta-arkistosta saatujen tietojen mukaan on palokunnan ensimmäiset säännöt vahvistettu v.1886. Sen nimenä on ollut Vapaaehtoinen Palosammutuskunta. Merkintää siitä, kuka on ollut palokunnan päällikkönä tai puheenjohtajana ei ole. Muistitietojen perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että keskeisimpänä henkilönä on palokunnan toiminnassa ollut kauppias C A Hallman.
Huomattavaa tukea hän lienee saanut Lopen (Spurilan) kartanon silloisilta omistajilta, joista mainittakoon maisteri Erik von Rettig. Palokunnan päällikkönä on v.1901 ollut apteekkari Birger Wegelius ja sihteerinä leipuri Selim Stenholm (Kiviluoto). Rahastonhoitajana on silloin ollut nimismies K W Grönroos. Jäsenmäärä on näinä aikoina ollut huomattavan korkea. Palokuntaan kuului n. sata toimivaa jäsentä. Paimion kunnassa asukkaita oli n. 3000-4000.
Aika 1890-1900
Kauppias Hallmanin (kansa käytti nimeä Haalmanni) omistama kivimakasiini, joka edelleenkin täydentää Ylä-Vistan (=Paimion keskustaajaman nimi, sihteerin huomautus) maisemakuvaa, muodostui palokunnan keskeiseksi toimipaikaksi. Sen edessä olevalla kentällä pidettiin palokunnan kesäjuhlat ja makasiinin yläkerrassa muut juhlat. Kun tiedämme ne vaikeudet, joita yhdistystoiminnalla oli silloisten valtiollisten olojen vuoksi, arvaamme, että palokunnasta muodostui lähes ainoa virallisesti hyväksytty yhdistys. Vain nuorisoseuralla ja maamiesseuralla oli mahdollisuuksia toimia, viimeksi mainitullakin vain puhtaasti maanviljelyksen ja ammattitaidon kehittämistä koskevissa kysymyksissä. Palokunnan juhlat olivat suuria ja odotettuja tilaisuuksia, joihin yleisöä saapui kautta pitäjän. Ohjelmaa oli monenlaatuista ja soitosta huolehti torvisoittokunta, joka oli perustettu palokunnan rinnalle. Sen johtajana oli Lopen tilanhoitaja Nordfors, joka oli musiikkimies.
Lippu
Kauppias Hallman lahjoitti toiminnan alkuvuosina palokunnalle silkkilipun, johon oli kuvattu palokuntalaisia sammutustyössä ja kuvan yläpuolella latinan kielinen tunnuslause VIRIBUS UNITUS, joka viittasi palokuntatyön perusajatukseen; yhteinen apu johtaa tulokseen. Kauppias Hallman oli entinen merien purjehtija ja puhui useita kieliä. Hänen latinan kielen harrastuksensa ilmeni lipun tunnuslauseessa.
1900-1910
Vuosisadan alkuvuodet näyttävät olleen palokunnan hiljaiselon aikaa. Alkuvuosina on toimintaa nähtävästi ollut, mutta se on hiljalleen sammunut palokunnan päällikön, apteekkari B Wegeliuksen muutettua pois paikkakunnalta. Yhteiskunnalliset ristiriidat ja valtioelämän rikkinäisyys antoivat leimansa palokuntatoiminnallekin. Palojakaan ei ollut niin usein kuin nykyisin. Ehkä ihmiset olivat siihen aikaan varovaisempia tulen käsittelyssä. Mahdollisesti kaikista paloista ei tiedettykään ja turhaa olisi sen aikaisilla liikennevälineillä ollut sivupitäjälle lähteminenkin. Hälytyskin oli hidasta. Tavallisesti se tapahtui kirkonkelloja soittamalla. Koska tämä tapahtui usein yöllä, hidastui hälytys entistä enemmän. Hälytysoloissa päästiin entiseen verrattuna erinomaisiin oloihin, kun meijerin valmistuttua voitiin käyttää sen ja sahan höyrypillejä hälytyksiin. Puhelin oli vain jollain harvoilla henkilöillä. Vuosisadan vaihteessa oli niiden luku parisen kymmentä koko pitäjässä, mutta apuna nekin olivat. Pääasiassa hälytys tapahtui esim. yöllä käymällä herättämässä naapurit. Puhelimen käytön lisääntyessä siirtyi hälytys yhä enemmän sen varaan.
1910-1914
Vapaampien aikojen jälleen koittaessa ryhdyttiin nukkuvaa palokuntaakin taas herättelemään. Pakottavana syynä lienee ollut se, että vuosisadan toisen vuosikymmenen alkupuolella sattui useita merkittäviä tulipaloja. Munkkilan (Silkkilän) tilan puimahuone paloi joulun aaton aattona 1909 ja Tillinlinnan ulkorakennus 1.7.1912. Muita pienempiä paloja sattui useampiakin. Varsinkin viimemainittu, Tillinlinnan palo, joka sattui kesän kuivimpana aikana, herätti paikkakunnan huomaamaan järjestämättömän palokuntatoiminnan haitat. Palokalustoa oli tosin saatu. Paimion Paloapuyhdistys oli palokuntatoiminnan lamakautenakin hankkinut palosammutuskalustoa ja sijoittanut ruiskuja eri puolille pitäjää. Yhdistys hankki myös hevosvetoisen kärryruiskun. Tällainen saatiin puolivalmiina ostaa Turusta 400,-hinnasta ja paimiolainen peltiseppä, sittemmin kansanedustaja M Ramstekt laittoi ruiskun kuntoon. Tämä valmistui jonkin aikaa Tillinlinnan palon jälkeen. Sitä mentiin kokeilemaan Lammelan lammelle. Uuden ruiskun tuoma ilo oli niin suuri, että ruiskun putket pumpattiin savea täyteen ja miehistöllekin lienee käynyt samoin, sillä muutamat ehtivät kotiin vasta aamulla. Ruisku tuotiin myöhemmin ruiskuhuoneelle. Nyt laitettiin imurin päähän suojalaatikko ja ruiskua voitiin käyttää silloisissa oloissa varsin tehokkaasti. Paloapuyhdistys teki seurakunnan kanssa sopimuksen, jonka mukaan kirkon makasiinia voitiin käyttää palokalustohuoneena. Sinne sijoitettiin myös seurakunnan hankkima hevosvetoinen ruisku. Yhdistys täydensi vielä palokalustoa hankkimalla mm. kaksi palopurjetta, palotikkaat, ym. Toimiva palokunta vain puuttui. Tämä puute tunnettiin, sillä palokaluston käyttö tilapäisvoimin oli puutteellista ja ilmeisesti tehotontakin monessa tapauksessa.
1914-1917
15.3.-14 oli palokuntatoimintaa harrastavilla kokous Tillintuvalla. Nukkuva VPK aloitti jälleen toimintansa. Kuvaavaa on, että kokous valitsi toimikunnan ottamaan selvää VPK:n papereista ja toimihenkilöistä. On hämärän peitossa, saavuttiko tämä toimikunta koskaan tavoitettaan, sillä vuosisadan alkukymmentäkin koskeva VPK:n arkisto on edelleen kadoksissa.
VPK
Tästä kokouksesta alkaen käyttää palokunta nimeä Paimion VPK. Säännöt päätettiin uusia Suomen Yleisen Palokuntaliiton mallisääntöjen mukaisiksi. Toimikuntaan valittiin: A. Haikio Toivo Nieminen, Frans Lehmus, R. Kaikumäki, A. Berg (nimismies) ja K. H. Koponen, varalle O. Meriluoto, J. Palmen, A. Suomi ja A. Merivuori. Palokunnan päälliköksi valittiin Toivo Nieminen ja varalle O. Vesanto, sammutuspääll. K.H.Koponen, varalle K. Hietakangas, pelastusos. R. Kaikumäki, varalle konst. A. Kanervo. Paloapuyhdistyksen puolesta ilmoitetaan VPK:lle, että sen hankkima palokalusto luovutetaan VPK:n hallintaan ja käytettäväksi. Näin palokunta oli saanut alkukaluston. Kaluston luovutukseen oli muitakin syitä. Jo edellisenä vuotena oli sen puolesta toimitettu eri puolille pitäjää sijoitettujen ruiskujen tarkastus. Harmikseen saivat tarkastajat todeta, että suuri osa ruiskuja oli sijoitettu palosammutustoimelle vallan vieraisiin tehtäviin. Yhdessä tapauksessa ei ruiskua tahdottu löytääkään, vaikka sen joku oli kyllä edellisvuonna nähnyt talon vintillä. Lopulta ruisku löytyi. Siitä oli tehty vanhojen saappaiden ja kenkien säilytysarkku. Letkua ei tietysti löydetty. Eräässä talossa oli ruiskusta tehty tuhkasäiliö. Tosin paljon varmempi tuhkasäiliö kuin eräässä Paimion kansakoulussa vielä paria vuosikymmentä myöhemmin. Täällä opettaja oli koonnut tuhkan puulaatikoihin koulun ullakolle. Se oli kuulemma hyvää puutarhamultaa. Ei ollut siis ihme, että yhdistys koetti irtautua epäkiitolliselta näyttävästä palontorjuntatyöstään.
VPK:n haltuun nyt joutunutta kalustoa ei kuitenkaan pidetty tyydyttävän tehokkaana. Kokouksessaan 1.4.päätti VPK:n hallitus ostaa höyryruiskun. Tämän päätöksen tekoon, niin kuin ilmeisesti VPK:n toiminnan uudelleen alullepanosta tehdyn päätöksenkin tekoon, vaikutti ratkaisevasti kauppias K. Lehtisen nykyisen säästöpankin tontilla sijainneen liiketalon palossa 9.2.1914 avustamassa olleen Salon VPK:n tehokkaasti käyttämä höyryruisku. Ruiskun tuominen ylimääräisellä junalla Salosta (valtion omat rakennukset olivat uhattuina) ja sen käyntiin saanti melkoisessa pakkasessa jokijäällä, ottivat aikaa siksi paljon, että VPK piti välttämättömänä oman tehokkaan ruiskun saamista.
Palovakuutusyhdistys lupasi jälleen avustaa hanketta ja tämän lisäksi antaa korotonta lainaa määrävuosiksi. Ruiskun hankinnasta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä elokuun 1.päivänä alkanut sota teki sen saamisen mahdottomaksi. VPK:n toiminta oli muussa suhteessa erittäin tehokasta ja sen jäsenillä riitti innostusta. Mm. pidettiin arpajaiset helluntaina 1915 ja potkukelkkakilpailut talvella 1916. Herätettiinpä kysymys urheiluosastonkin perustamisesta yhdessä nuorisoseuran kanssa, sillä V&U seura Kisa, joka oli paimiolaista voimistelu- ja urheilumainetta pitänyt yllä, oli myös torkahtanut. Urheilukilpailut kuuluivatkin VPK:n kesäjuhlien ohjelmaan: Paitsi yleisurheilua, ne käsittivät myös polkupyöräkilpailuja. Pöytäkirjat kertovat jatkuvasta vilkkaasta toiminnasta. Elokuussa 1915 pidettyjen kesäjuhlien ohjelmassa oli urheilukilpailut jäsenille. Lajeina olivat 100 ja 1500m juoksut, kuulantyöntö, korkeus- ja pituushyppy. Ohjelmaan kuului myös 10km pyöräily. Kun urheiluseurojen toiminta Paimiossa oli hiljaista, täytti VPK siis tämän puutteen.